Blogikirjoitus: Poimintoja tänä vuonna 100 vuotta täyttävästä terveydenhoitajakoulutuksesta

Terveydenhoitaja on terveydenhoitotyön ja kansanterveyden asiantuntija. Hänen toimintaympäristönään voi olla esimerkiksi äitiys- ja lastenneuvola, koulu- ja opiskeluterveydenhuolto, työterveyshuolto, avo- ja kotisairaanhoito sekä järjestöt.

Terveydenhoitajan ammatti on laillistettu ammatti, jonka nimikkeen muutokset heijastavat aikaansa. Vuosina 1921-1930 ammattinimikkeenä oli terveyssisar tai huoltosisar. Vuosina 1931-1943 nimikkeenä oli terveydenhoitajatar, joka muutettiin takaisin terveyssisareksi vuosiksi 1944-1972. Vuodesta 1972 lähtien on käytetty sukupuolineutraalia ammattinimikettä terveydenhoitaja. (Puro 2018.)

Tänä vuonna terveydenhoitajakoulutus täyttää 100 vuotta.  Tässä blogikirjoituksessa on mahdollista raottaa terveydenhoitajien koulutuksen pitkää historiaa poimintoina eri vuosikymmeniltä.

Terveyssisarkoulutus sai vaikutteita Englannista ja Saksasta. Ensimmäinen virallinen terveyssisarkoulutus sairaanhoitajille käynnistyi vuonna 1924 Mannerheimin lastensuojeluliiton järjestämänä. Ylihoitaja Sophie Mannerheim ja terveyssisar Venny Snellman sekä lääkäri Arvo Ylppö suunnittelivat kyseisen koulutuksen. Suomalaisen sairaanhoitoalan uranuurtaja, sosiaalineuvos Venny Snellman toimi kuuden kuukauden pituisen koulutuksen johtajattarena vuoteen 1931 asti. (Huhtela 2009, Punto 1991.)

Vuonna 1931 terveydenhoitajattarien koulutus siirtyi Lääkintöhallituksen järjestämisvastuulle. Koulutus järjestettiin kahdeksan kuukauden pituisena Valtion Terveydenhuolto-opistossa Helsingissä. Terveydenhoitajatyön uranuurtaja, terveydenhuoltoneuvos Tyyne Luoma työskenteli opiston johtajattarena vuosina 1933-1943. Vuonna 1938 hän perusti Suomen Sairaanhoitajatarliiton Terveydenhoitajatarjaoston (nyk. Terveydenhoitajaliitto). Vuodesta 1944 lähtien vuoteen 1960 asti hän toimi Lääkintöhallituksen terveyssisartoimen tarkastajana. (Huhtela 2009, Punto 1991.)

Terveyssisartutkinto järjestettiin alusta alkaen kaksiportaisena. Koulutukseen hakeutuvilta vaadittiin 2,5 vuoden pituinen sairaanhoitajatutkinto ja vähintään vuoden pituinen alan työkokemus.

Koulutuksessa painotettiin laajaa yhteiskunnallista näkemystä, teoreettista ja käytännöllistä osaamista. Opetuksessa korostuivat ensisijaisesti sairauslähtöisyys,  tartuntatautien torjunta ja rokotustoiminta sekä mittaaminen. Neuvonnassa ajankohtaisia aiheita olivat hygienia ja ravitsemus. (Punto 1991.)

Terveyssisaret toimivat 1930-luvulla lähinnä kaupungeissa ja tiheästi asutuissa asutuskeskuksissa, mutta maaseutu oli palvelujen ulkopuolella. Kansallisen väestöpoliittisen tavoitteen saavuttaminen, äitiys- ja imeväiskuolleisuuden vähentäminen, edellytti kuitenkin koko väestön yhdenvertaisuutta palvelujen saannissa. Vuonna 1944 voimaan tullut laki kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista velvoitti kunnat tarjoamaan vuoteen 1949 mennessä asukkailleen äitiys- ja lastenneuvolapalvelut. Tämän lain lisäksi laki kunnallisista terveyssisarista vakiinnutti terveyssisarien asemaa ja koulutustarvetta. (Punto 1991.) Vuonna 1945 terveyssisarien koulutus laajeni ja aloitettiin Oulussa ja Porissa (Huhtela 2009.)

Kansanterveyslain voimaan tullessa vuonna 1972 terveyssisartyön ammattikuntakohtainen normiohjaus purettiin. Terveyden edistäminen sulautui osaksi terveyskeskusten vastaanottotoimintaa ja samalla toiminnan valtionohjausta kevennettiin. Terveydenhoitajien työ muuttui, kun äitiysneuvola, lastenneuvola, kouluterveydenhuolto, avosairaanhoidon vastaanotot, kotisairaanhoito ja työterveyshuolto eriytettiin toisistaan. Suosituksena oli, että terveydenhoitaja toimi joko yhdellä tai korkeintaan kahdella sektorityön alueella. (Puro 2018.) 

Kaksiportainen terveydenhoitajatutkinto muutettiin vuonna 1987 yksiportaiseksi keskiasteen koulunuudistuksen myötä. Koulutukseen sisältyivät 2,5 vuoden pituiset yleissairaanhoitaja- ja terveydenhoitajaopinnot, jotka kestivät vuoden. (Puro 2018.) Väestövastuuperiaate sai jalansijaa 1980-luvun loppupuolella ja laajeni 1990-luvulla. Se kuitenkin hiipui 2000-luvulla muun muassa sen vuoksi, että terveydenhoitajat ja lääkärit kokivat väestövastuun liian vaativana. (Eskola ym. 2022, Puro 2018.) 

Vuonna 1992 terveydenhoitajakoulutukseen sisältyvät yleissairaanhoidosta vastaavan sairaanhoitajan opinnot laajenivat kolmeen vuoteen EY-direktiivin mukaisesti, jolloin terveydenhoitajaopinnot puolestaan lyhenivät puoleen vuoteen (Puro 2018).

Vuonna 1993 hallinnon uudistuksen yhteydessä vastuu terveyspalvelujen järjestämisestä̈ hajautettiin kuntiin. Valtion ohjauksen heikkenemisen ja 1990-luvun laman myötä terveyden edistämistyö ja kotikäynnit sekä yhtenäiset käytänteet rapautuivat kunnissa asteittain lähes olemattomiin. Väestön eriarvoisuus palvelujen saannissa sekä terveys- ja hyvinvointierot alkoivat kasvaa. (Kouvonen ym. 2021.)

Eriarvoisuus palvelujen saannissa johti normiohjauksen tiukentamiseen 2000-luvulle tultaessa. Esimerkiksi vuonna 2009 säädettiin kuntia velvoittava valtioneuvoston asetus (VNA 380/2009; 338/2011) neuvolatoiminnasta, koulu- ja opiskeluterveydenhuollosta sekä ehkäisevän suun terveydenhuollosta. Asetus lisäsi työn vaativuutta ja toi mukanaan uusia osaamishaasteita terveydenhoitajille. Tällaisia olivat koko perheen laajat terveystarkastukset, erityistä tukea tarvitsevien tukeminen, terveys- ja hyvinvointierojen kaventaminen. (Hakulinen ym. 2023, Kouvonen ym. 2021.)

Ammattikorkeakoulu-uudistus uuden vuosituhannen molemmin puolin toi mukanaan terveydenhoitajatutkintoihin ja osaamiseen liittyviä säädöksiä ja muutoksia. Terveydenhoitajakoulutuksessa korostettiin aiempaa enemmän muun muassa tutkimusnäyttöön perustuvaa toimintaa ja tutkimusten kriittistä lukutaitoa sekä opinnäytetyötä.

Vuodesta 2001 lähtien terveydenhoitaja (AMK) -tutkinto on ollut kaksoistutkinto. Se tarkoittaa sekä sairaanhoitajan että terveydenhoitajan pätevyyttä. Koulutus kestää neljä vuotta ja on laajuudeltaan 240 opintopistettä, joka koostuu yleissairaanhoitajaopinnoista (180 op) ja terveydenhoitajan ammattiopinnoista (60 op). (Haarala 2022.)

Terveydenhoitajan (AMK) nykyisiä osaamisvaatimuksia ovat terveyden edistäminen, yksilön, perheen ja yhteisön terveydenhoitajatyö, terveellisen ja turvallisen ympäristön edistäminen sekä terveydenhoitajatyön johtaminen ja kehittäminen (ks. Haarala 2022). Väestön terveysongelmien ja tuen tarpeiden perusteella osaamisessa korostuvat nykyisin muun muassa mielenterveystyö (Haarala 2022, Putkuri ym. 2020), monikulttuurisuus, terveyden edistäminen, perhelähtöisyys ja ikääntyminen (Haarala 2022). Kompleksiset terveys- ja hyvinvointiongelmat haastavat varhaista tunnistamista, luotettavien työmenetelmien käyttöä, palveluketjuja ja moniammatillista yhteistyötä.

Koulutuksen suunnittelussa ja vetovoiman ylläpitämisessä edellytetään taitoa tunnistaa heikkoja signaaleja ja ennakoida osaamisvaatimuksia. Palvelujärjestelmäosaaminen, digitalisaatio ja teknologia, sote-integraation edellyttämä osaaminen ja kustannusvaikuttavuus ovat esimerkkejä tulevaisuuden osaamisen kehittämistarpeiden teemoista (Valtioneuvosto & OKM 2022). 

Hoitotyön koulutuksista terveydenhoitajakoulutus on ollut vetovoimaisin. Terveydenhoitajatyön veto- ja pitovoimassa on viime vuosina, erityisesti koronapandemian aikana, näkynyt säröilyä henkilöstövajeen ja työn kuormittavuuden vuoksi. Yhteiskunnallisilla tekijöillä, kuten poliittisella päätöksenteolla, terveysalan positiivisella julkisuudella sekä työn ja sen vaativuuden rahallisella vastaavuudella, on mahdollista lisätä terveysalan koulutuksen vetovoimaa ja myös alan veto- ja pitovoimaa (Holmstén 2023). 

Hyvinvointialueiden kannattaa nyt säästötalkoissa pitää huolta laadukkaan terveydenhoitotyön toimintaedellytyksistä (mm. riittävät henkilöstöresurssit ja vastaanottoajat), jotta terveydenhoitajat voivat vaikuttavien työmenetelmien avulla vastata asiakkaiden tuen ja hoidon tarpeisiin. Toimintaedellytyksien vahvistaminen lisäisi työntekijöiden työtyytyväisyyttä ja alalla pysymistä. Terveydenhoitajatyön resursointi ja alan yhteiskunnallisen arvostuksen lisääminen ovat keinoja lisätä alan ja myös koulutuksen vetovoimaa.