Neuvolapalvelut perustettiin sata vuotta sitten. Tätä aiemmin oli Maitopisarayhdistys perustanut aatteellisena toimintana 1904 Helsinkiin ”lastenneuvolan” vähävaraisille perheille.
Arvo Ylppöä pidetään neuvolatoiminnan isänä. Hän oli yhteistyössä Mannerheimin Lastensuojeluliiton (MLL) kanssa kehittämässä suomalaista neuvolatoimintaa. Vuonna 1920 MLL aloitti erilliset huoltosisaren, lastenhoitajan ja kouluterveydenhoitajan koulutukset. Valmistuvien terveyssisarten harjoittelu- ja työpaikaksi perustettiin Lastenlinnaan pienten lasten hoidon neuvonta-asema Arvo Ylpön Saksasta tuoman mallin mukaisesti.
Ensimmäinen lastenneuvola perustettiin syyskuussa 1922 Lastenlinnan sairaalan yhteyteen Helsinkiin. Jo kolmen vuoden päästä lapsikuolleisuus laski 15 prosentista kolmeen prosenttiin lastenneuvolan läheisyydessä Kalliossa.
Terveyssisarkoulutus alkoi vuonna 1924 Helsingissä Sophie Mannerheimin ja Venny Snellmanin toimesta. Pääsyvaatimuksena koulutukseen oli sairaanhoitajattaren tutkinto.
Ensimmäinen äitiysneuvola aloitti toimintansa 1926 Helsingissä ja Viipurissa.
Neuvolan vaikutukset näkyivät äitiys- ja imeväiskuolleisuuden vähenemisenä. Muita kuolleisuutta vähentäviä tekijöitä olivat rokotukset, lääketieteen kehitys, yleisen hygieniatason ja terveellisen ravitsemuksen sekä maan varallisuuden koheneminen.
Neuvola-sana otettiin käyttöön vuonna 1935. Nimen keksijänä pidetään professori Viljo Rantasaloa, jonka osuus neuvolatoiminnan kehittämisessä on ollut merkittävä.
Terveyssisar-nimike muuttui terveydenhoitajattareksi 1931. Kätilölaki 1938 velvoitti kätilöt ennaltaehkäisevään äitiyshuoltoon. Terveydenhoitajan ja kätilön työ neuvolassa oli alusta alkaen itsenäistä ja vastuullista.
Neuvoloita oli lähinnä kaupungeissa; vuonna 1939 neuvoloita oli 150 (Korppi-Tommola 1990). Maaseudulla oli kiertäviä neuvoloita syrjäkylissä ja lisäksi tehtiin kotikäyntejä.
Toisen maailmansodan jälkeen käynnistyi neuvolapalvelujen dynaaminen kehittäminen. Laki kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista (224/1944) tuli voimaan 1944. Neuvoloita oli tuolloin yhteensä 300. Kuntien tuli tarjota asukkailleen äitiys- ja lastenneuvolapalvelut vuoteen 1949 mennessä.
Terveydenhoitajatar-nimike muuttui jälleen terveyssisareksi. Maaseudulla kätilö hoiti synnytykset ja terveyssisar opasti vanhempia lapsen hoidossa. Työ painottui äitien ja lasten saamiseen neuvolapalvelujen piiriin, kulkutautien ehkäisyyn, valistustoimintaan ja suojalääkkeiden jakeluun sekä rokotuksiin.
Perhe-etuuksilla oli vaikutuksia neuvolapalvelujen käyttöön. Vuonna 1937 äitiysavustus annettiin ensin vähävaraisille, 1949 se laajennettiin koskemaan kaikkia lasta odottavia. Äitiysavustukseen liittyi velvoite siitä, että raskaana olevan tuli käydä ennen neljännen raskauskuukauden loppua äitiysneuvolassa tai lääkärin tai kätilön vastaanotolla. Äidit ja perheet saatiin palvelujen ja terveysseurannan piiriin. Pian lähes kaikki perheet asioivat neuvolassa raskauden aikana ja lapsen syntymän jälkeen.
Kaavamainen lastenhoitoihanne oli vallalla 1950-luvulla.
Lasten kasvua vaaransivat puutteellisesta ja yksipuolisesta ravitsemuksesta johtuvat sairaudet, kuten esimerkiksi anemia ja riisitauti. Rokotuksilla saatiin tartuntatauteja, esimerkiksi tuberkuloosi ja polio, vähennettyä.
Neuvolassa alettiin 1960-luvulla seuloa lasten kuuloa ja näköä sekä kognitiivista kehitystä. Myös hampaiden reikiintymiseen kiinnitettiin huomio ja fluorihuuhtelut käynnistyivät.
Vuonna 1968 ensimmäiset isät osallistuivat perhevalmennukseen Helsingissä.
Terveyssisarten koulutusta muutettiin 1969 niin, että se pätevöitti myös äitiysneuvolaan.
Vuonna 1971 äitiysneuvolassa kävi jo 99,9 % raskaana olevista. Neuvola muuttui aiempaa perhekeskeisemmäksi. Ensimmäiset isät osallistuivat synnytykseen Helsingissä.
Kansanterveyslaki (66/1972) tuli voimaan vuonna 1972 ja sen myötä neuvolat tulivat osaksi terveyskeskuksia. Neuvolat saivat muista terveyskeskuspalveluista tukea toiminnalleen. Mielenterveysongelmia alettiin tunnistaa aiempaa paremmin.
Terveydenhoitajanimike otettiin käyttöön.
Vauvasta vaariin -ajattelu voimistui 1980-luvulla. Väestövastuuta perusteltiin jatkuvuudella ja sillä, että pitkä hoitosuhde asiakkaaseen vahvisti tuttuutta ja luottamusta. Se myös helpotti arkaluonteisista asioista keskustelua.
Väestövastuuperiaatteen myötä neuvolatyö muuttui vaativaksi laaja-alaisuutensa vuoksi.
Valtionosuusjärjestelmää purettiin ja kunnat saivat aiempaa itsenäisemmin päättää palveluistaan 1990-luvun alussa. Lamavuosina neuvolapalveluja ja lapsiperheiden kotiapua vähennettiin. Palvelujen tasalaatuisuus maan eri osissa alkoi vaihdella, jolloin väestö ei ollut yhdenvertaisessa asemassa palvelujen saannissa.
Laman vuoksi lapsiperheiden vanhemmilla esiintyi taloudellisia huolia ja mielenterveysongelmia sekä päihteiden käyttöä. Samaan aikaan lasten psykososiaaliset häiriöt ja syrjäytyminen kasvoivat.
Äitiysneuvolan kansalliset suositukset (Viisainen 1999) laadittiin ohjeistamaan toimintaa.
Väestövastuuperiaate laajeni maan eri osissa, mutta samaan aikaan tehtäväkuvan laajentumista myös kritisoitiin vaativuutensa vuoksi. 1990-luvun lopulla väestövastuuperiaatetta alettiin purkamaan.
Lastenneuvolaopas julkaistiin vuonna 2004 (STM 2004) kansallisine suosituksineen. Oppaassa määriteltiin muun muassa terveystarkastusten määrät ja ajankohdat sekä keskeiset sisällöt.
Ensimmäinen koko Manner-Suomea käsittelevä neuvolaselvitys toteutettiin 2004 erillisillä kyselyillä terveydenhoitajille, lääkäreille ja johtajille (Hakulinen-Viitanen ym. 2005). Tulosten mukaan neuvolapalveluissa oli suuria eroja maakuntien välillä ja myös terveyskeskusten sisällä. Perustuslakiin kirjattu väestön yhdenvertaisuus palvelujen saannissa ei tulosten mukaan toteutunut.
Palvelujen yhdenvertaisuutta tukemaan annettiin valtioneuvoston asetus neuvoloille vuonna 2009 (VNA 280/2009) ja sitä täsmentävä ohjeistus (STM 2009). Asetus sisälsi terveystarkastusten vähimmäismäärät lastenneuvolalle ja niiden sisältämän terveysneuvonnan keskeiset sisällöt. Yhtä laajaa terveystarkastusta lukuun ottamatta säädös ei kattanut äitiysneuvolan terveystarkastuksia, koska äitiysneuvolan suosituksia (Viisainen 1999) pidettiin ajantasaisina.
Terveyskeskusten tuli järjestää osasta määräaikaisia terveystarkastuksia niin sanottuja laajoja terveystarkastuksia äitiys- ja lastenneuvolassa vuodesta 2011 lähtien. Äitiysneuvolassa yksi terveystarkastus oli niin sanottu Lasta odottavan perheen laaja terveystarkastus. Lastenneuvolassa tuli järjestää yhteensä kolme laajaa terveystarkastusta, lapsen ollessa 4 kk, 18 kk ja 4 vuoden ikäinen. Tarkastukseen tuli kutsua lapsen molemmat vanhemmat ja sen toteuttivat lääkäri ja terveydenhoitaja yhteistyössä. Tavoitteena oli koko perheen hyvinvoinnin edistäminen ja voimavarojen vahvistaminen.
Asetuksessa (VNA 280/2009) säädettiin myös lisäkäynneistä neuvolaan, erityistä tukea tarvitsevien tuen tarpeen varhaisesta tunnistamisesta ja tuen kohdentamisesta sitä tarvitseville. Hoidon jatkuvuuden tueksi suositeltiin (STM 2009) terveydenhoitajalle äitiys- ja lastenneuvolan yhdistelmätyötä.
2010-luvulla säädettiin terveydenhoitolaki (1326/2010) ja annettiin sen pohjalta valtioneuvoston asetus uudelleen (VNA 338/2011, aik. 280/2009). Terveydenhuoltolaissa oli neuvolapalveluista ja terveyden edistämisestä omat pykälänsä. Säädöksissä korostui perhelähtöisyys ja koko perhe asiakkuus neuvolapalveluissa. Terveyden edistämisen ja ehkäisevän työn rooli koheni. Lisäksi painotus oli erityistä tukea tarvitsevissa sekä terveys- ja hyvinvointierojen kaventamisessa.
Säädösten mukaisesti laajoja terveystarkastuksia tuli järjestettiin neuvoloissa vuodesta 2011 lähtien. Koko perheen terveystarkastuksessa painopiste oli lapsen lisäksi myös vanhempien hyvinvoinnissa.
Uusista toimintamalleista eli laajoista terveystarkastuksista laadittiin kansallinen ohjeistus (Hakulinen-Viitanen ym. 2012) tukemaan uuden toimintamallin käyttöönottoa. Säädökset ja niitä konkretisoivat ohjeistukset perustuivat tutkimusnäyttöön vanhempien terveystottumusten, parisuhteen ja hyvinvoinnin merkityksestä lapsen kehitykselle.
Yleisradion äänestyksessä vuonna 2012 neuvolapalvelut äänestettiin kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi keksinnöksi.
Äitiysneuvolan kansalliset suositukset uudistettiin vuonna 2013 (Klemetti & Hakulinen-Viitanen 2013). Muun muassa äitiysneuvolan terveystarkastusten runko-ohjelma ja henkilöstömitoitussuositukset uudistettiin.
Isyyslaki (2015) ja VNA (1275/2015) mukaan niissä perheissä, joissa vanhemmat eivät olleet avioliitossa, oli mahdollista tunnustaa isyys jo raskauden aikana äitiysneuvolassa. Aiemmin isyys tunnustettiin lastenvalvojalle lapsen syntymän jälkeen. Säädökset tulivat voimaan vuonna 2016. Neuvolahenkilöstöä koulutettiin uuteen toimintatapaan tukemaan toimeenpanoa.
Äitiyslaki (2019) sääti äitiyden tunnustamisesta raskauden aikana äitiysneuvolassa, silloin kun oli kyse hedelmöityshoidon läpikäyneestä naisparista. Tämä käytäntö tuli voimaan vuonna 2020.
Säädösten ja oheistusten avulla neuvolatoiminta saatiin 2010-luvulla aiempaa tasalaatuisemmaksi (Hakulinen ym. 2018).
Koronan alussa henkilöstöä siirrettiin erilaisiin koronatehtäviin, jolloin myös terveystarkastuksia siirrettiin ja osa jätettiin kokonaan tekemättä. Palvelut alkoivat ruuhkautua, kun syksyllä paikattiin siirrettyjä terveystarkastuksia terveystarkastusohjelmaan kuuluvien tarkastusten lisäksi. Myös kotikäyntejä ja perhevalmennusta vähennettiin. Perhevalmennus joko lopetettiin tai se siirtyi verkkoon. Isien osallistumista neuvolakäynneille rajoitettiin joissakin terveyskeskuksissa.
Lasten terveyden ja kehityksen seurantaan tuli katkoja, jolloin häiriöt, sairaudet ja tuen tarpeet jäivät näkymättömiksi. Myös terveysneuvonta ja vanhemmuuden tuki jäivät vähälle.
Kunnat eivät järjestäneet terveystarkastuksia säädösten mukaisesti. Erityisesti 3-, 5- ja 6-vuotiaiden tarkastuksia vähennettiin. Osa jätettiin kokonaan tekemättä, osa tehtiin viiveellä ja saatettiin jopa yhdistää 2-vuotiaan ja 3-vuotiaan lapsen terveystarkastukset. Perheet eivät päässeet tutun, ”oman” terveydenhoitajan tai lääkärin vastaanotolle. Kenelläkään ei muodostunut kokonaiskäsitystä lapsen ja perheen tilanteesta. Yhdenvertaisuus palvelujen saannissa pirstoutui. (Hakulinen ym. 2022.) Rokotuskattavuudessa näkyi notkahdus, joka kuitenkin korjaantui.
Korona-aikana lasten ja vanhempien tuen tarpeet kasvoivat. Työn ja perheen yhteensovittaminen hankaloitui etätöissä. Vanhemmat uupuivat ja kokivat itsensä yksinäisiksi. Lapsiperheiden palkkatulot vähenivät, mutta etuudet paikkasivat tulonmenetyksiä (Kestilä ym. 2022).
Säädöksen mukaisiin palveluihin on palattava pikimmiten. Korona-ajan karsituista neuvolapalveluista ei saa tulla uusi normaali.
Neuvolapalvelut on järjestettävä hyvinvointialueilla säädösten mukaisesti kaikille lasta odottaville ja alle kouluikäisen lapsen perheille. Palvelut tulee järjestää kaikille yhdenvertaisesti ja yksilöllisesti mahdollisuuksien mukaan lähipalveluina. Terveystarkastuksen ja terveysneuvonnan sisällöt ovat yksilöllisiä. Keskusteluaiheet ja tuen tarpeet sekä tuen muodot vaihtelevat yksilöllisesti tuen tarpeiden perusteella. Toiminnan tulee perustua parhaaseen mahdolliseen tutkimusnäyttöön. Terveystarkastusten runko-ohjelman mukaiset terveystarkastukset ja niihin sisältyvä terveysneuvonta muodostavat palvelujen kivijalan.
Neuvolan toimintaedellytykset on turvattava sote-uudistuksessa. Keskeisimpänä niistä on henkilöstöresursseista huolehtiminen ja alan veto- ja pitovoiman palauttaminen. Omahoitaja- ja omalääkärimalli ovat edistäneet jatkuvuutta, luottamuksellisuutta ja arkaluonteisista asioista keskustelua, jolloin tukea ja muuta tarvittavaa apua on voitu järjestään varhain. Hyvinvointialueiden on säädöksen mukaisesti laadittava neuvolasuunnitelma, joka auttaa muun muassa palveluihin kohdennettujen resurssien ennakointia. Hyvinvointialueiden omavalvonta tukee tavoitteiden saavuttamisen ja vaikuttavuuden arviointia sekä kehittämishaasteiden tunnistamista.
© – Tuovi Hakulinen | Tietosuojaseloste
Kotisivut: Sivustamo Oy